kassakoneet ovat paholaisesta. lähinnä silloin, kun joku menee pieleen. esim. kun varmennuskeskuksessa tapahtuu j o t a i n jonka ansiosta tyyliin koko maan varmennuspalvelut on epäkunnossa ja puheluiden varassa. anaalista. asiaa ei auta perjantai-päivä ja kello puoli neljä.

töissä on ihmisiä joista pidä, paljon. ihmisiä, joista pidän liikaa ja vääristä syistä. on ihmisiä joita en uskalla katsoa silmiin ja ihmisiä joita en voi lakata katsomasta. on myös ihmisiä jotka saavat menemään aww ja punastumaan ja vapisemaan. tosin on siellä niitäkin, jotka saavat näkemään raivon punaista ja herättävät murhanhimoisia tunteita.

huomenna vielä töitä, ja sitten on onneksi sunnuntai.

kävelin aamulla kohti bussipysäkkiä ja lehdet oli maassa kuuraisia ja rapeita. kuraisissa metsissä kurkkusalaatti leikki sotaa taas ja hihitin salaa bussin ikkunaan. on ne pojat aika veikeitä, kun vuodesta toiseen aina uusi satsi jaksaa vetää ne samat releet niskaan ja hikoilla ja kärsiä, kirota ja kerätä tarinoita jaettavaksi hamaan hautaan saakka. mikään ei yhdistä niin kuin vitutus, ja aika (ja alkoholi) tunnetusti kultaa muistot.

töissä oli eilen kaatunut täysin kaikki tietoliikenneyhteydet ja koko lafka oli laitettu kiinni tunniksi pariksi. tänäänkään ei vielä parit kassat toiminut, mutta omani kuitenkin sentään. helvetin hiljaista oli, kun ihmiset ei ilmeisesti tahtoneet ottaa riskejä vaan veivät rahansa muihin puoteihin. alkupäivän olin ihan :) mutta sitten yksi paha paha nainen sai mut melkein itkemään ja sen jälkeen olin lähinnä :|. kuitenkin viimeinen puolituntinen meni ihan hyvin, kun yksi söpö tyttö hymyili kuin aurinko ja työkaverinkin jutut oli ihan hauskoja.

mutta oikeasti, jos haluatte tehdä päivän hyvän työn joskus, ja on keinot vähissä, niin hymyilkää kassatädeille ja sedille, vaikka (ja varsinkin jos!) ne näyttää jotenkin nuutuneilta ja elähtäneiltä. niillä (meillä) on vaan ollut huono päivä ja pienikin ystävällinen ele saattaa oikeasti tehdä meidän loppupäivästä paljon siedettävämmän. sitä ei uskoisi ellei ole itse ollut joskus asiakaspalvelutyössä.

juon taas lonkeroa ja menen ihan kohta nukkumaan, väsyttää aivan tolkuttomasti. huomenna aikaisin ylös kuskaamaan että saan auton käyttööni, mutta töihin ei onneksi tarvitse ennen kahta mennä. voisin ehkä jopa käydä sen kunniaksi aamulla lenkillä. jos ei sada.

tekis mieli tanssia.

Endless Song - Aaron
is it hard to go on, make them believe you are strong: don't close your eyes. all my nights felt like days, so much light in every way: just blink an eye. i used to be someone happy, you used to see that I'm friendly. all your smiles, all is fake. let me come in, I feel sick, gimme your arm. from the shadow to the sun, only one step and you'll burn. don't stay too high. i used to be someone happy, you used to see that I'm friendly. is it why in your tears i can smell the taste of fears? it's all around, all my laughs, all my wings: they are graved inside your ring. you were all mine. i used to be someone happy, you used to see that I'm friendly.

lonkeron mausta tulee minulle aina mieleen ensimmäinen opiskeluvuoteni kaupungissa jossa en tuntenut ketään ja jossa tutustuin itseeni. lonkero on yksi harvoista alkoholijuomista joihin enää suostun koskemaan, ja se maistuu aina navakalta tuulelta, sumulta ja lämpimältä auringolta vanhassa kaupungissa.

pelailen musiikkipainotteisia pelejä läppärillä ja odotan lelukitaran ja tanssimaton saapumista postitse. olen aina pitänyt enemmän konsolipeleistä ja etenkin musiikkia yhdistelevistä. aikani kuluu nykäyksittäin ja varjoihin kadoten kun aivoni keskittyvät täysin seuraamaan muotoja ja värejä ja toistamaan rytmiä ruumiillani.

en pidä humalasta, mutta pieni päihtyminen sopii nyt hyvin fyysiseen ja henkiseen olotilaani. rentoudun sekä mielessä että ruumiissa ja keskityn vain purkamaan päästäni kaikki tukokset. lähes ilmaista terapiaa. vatsa on ruoasta pinkeä ja luulen, että tänä yönä tulen nukkumaan sikeästi.

(olen tilannut taas pari uutta levyä, flyleafia ja aaronia. olen heikko kauneuden edessä.)

ulkona paistaa toisinaan aurinko, vaikka aina ulos katsoessani näenkin vain sysiharmaan taivaan ja raikkaana kirkuvat omenapuun oksat. ajattelin etsiä jostain golden delicious -vihreän kaulahuivini ja vanhat tennarini ja ottaa suunnaksi keskustan. käyn postissa ja kaupassa ja vaikka pitkästä aikaa kirjastossa. en tiedä mitä lainaisin, mutta jokin syksyinen ja tunnelmallinen voisi olla kivaa. minulla on vielä huominenkin vapaata.

voisin siivota elinympäristöni askeesia hipovaksi, asettaa pöydälle mansikkaiselta tuoksuvan kynttilän ja suuren suuren teekuppini, keittää omena-kanelin makuista teetä tehdä vilteistä pesän jossa lukea sitä syksyistä ja tunnelmallista kirjaa jonka löydän kirjastosta. ehkä voisin ostaa kaupasta vaikka keksejäkin seuraksi. niitä missä on pähkinää ja suklaata. kuunnella kuulokkeilla eleanooraa ja kirjoittaa vaikka pitkästä pitkästä aikaa paperiseen päiväkirjaani, koska musta tuntuu että olen muuttunut ja mulla olisi ehkä vihdoinkin jotain uutta kerrottavaa tulevaisuuden itselleni.

lokakuu on ehdottomasti kuukausista suosikkini.

Mutta Niiskuneiti kääntyi monta kertaa, sillä jyrkänteen reunalla kimmelsi maailman suurin ja kaunein näkinkenkä.
    Siinä oli viehkeät, vaaleat värit, jotka kuuluvat syvimpiin syvyyksiin, minne valo ei ulotu, mutta sisästä se hehkui tummana ja houkuttelevana. Näkinkenkä lauloi hiljaa itsekseen tuhatvuotisia Atlantin lauluja.
    - Voi, sanoi Niiskuneiti huokaisten. Tuossa näkinkengässä minä tahtoisin asua! Minä tahtoisin mennä sen sisään katsomaan kuka siellä kuiskailee.
    - Meri siellä vain kuiskaa, Muumipeikko sanoi. Jokaisesta laineesta, joka kuolee rantaa vasten, syntyy pieni laulu johonkin näkinkenkään. Mutta älä mene sinne kierrekäytäviin, sillä ei tiedä löydätkö sieltä takaisin ulos.

- Tove Jansson; Muumipeikko ja pyrstötähti