Mutta Niiskuneiti kääntyi monta kertaa, sillä jyrkänteen reunalla kimmelsi maailman suurin ja kaunein näkinkenkä.
    Siinä oli viehkeät, vaaleat värit, jotka kuuluvat syvimpiin syvyyksiin, minne valo ei ulotu, mutta sisästä se hehkui tummana ja houkuttelevana. Näkinkenkä lauloi hiljaa itsekseen tuhatvuotisia Atlantin lauluja.
    - Voi, sanoi Niiskuneiti huokaisten. Tuossa näkinkengässä minä tahtoisin asua! Minä tahtoisin mennä sen sisään katsomaan kuka siellä kuiskailee.
    - Meri siellä vain kuiskaa, Muumipeikko sanoi. Jokaisesta laineesta, joka kuolee rantaa vasten, syntyy pieni laulu johonkin näkinkenkään. Mutta älä mene sinne kierrekäytäviin, sillä ei tiedä löydätkö sieltä takaisin ulos.

- Tove Jansson; Muumipeikko ja pyrstötähti